Intro

 Idealistinen eskapismi on ehkä lohdullisinta, mitä ihminen on keksinyt nykymaailmassa. Tai oikeammin onnistunut säilyttämään menneiltä vuosituhansilta. Eskapismi on aina ollut läsnä ihmisten elämässä, jo ajalla ennen sen nimeämistä. Ihmiskunta on aina kohdannut haasteita, toiset yksilöt toisia enemmän ja mitä enemmän niitä uuvuttavia haasteita on kohdannut, sitä enemmän mieli huutaa pakokeinoa todellisuudesta, niistä haasteista. Hetken helpotusta kaiken kaaoksen keskelle.

Sen kanssa minä räpiköin, päivittäin. En ole valinnut helpointa tietä elämässäni, en ole asettunut niihin oletettuihin muotteihin vaan olen valinnut kompastella matkalla oleviin kuoppiin ja jatkaa elämää eteenpäin. Helpoin tie ei olisi ollut minua varten, en olisi kokenut sitä mielekkäänä - en tyydyttävänä. Olisin edelleen kaivannut pakokeinoa tajuamattani sitä. Oletusajatuksena että tältä elämän kuuluu tuntua. Mutta kun ei kuulu.

Ihmisen elämä on aina yhtä spekulatiivinen ja mielipiteitä jakava, meillä jokaisella on omat halumme ja tavoitteemme, omat maalimme joita kohti ryömimme, konttaamme, kävelemme, juoksemme ja räpiköimme läpi elämän. Aina saavutettuamme yhden maalin, asetamme itsellemme uuden ja unohdamme, että elämä on nyt. Tässä hetkessä. Hetki.

Muistan jo yläasteella sanoneeni ensimmäisiä kertoja, että elämä on hetkissä. Kuuntelin ikätovereiden tulevaisuuden suunnitelmia huomatessani, etten osannut muodostaa samanlaisia tavoitteita itselleen ja elämälleen kuin he. Kapinoin tyypillisen teinin tavoin, oireilin kuten pahoinvoiva murrosikäinen. Häiriköin, kyseenalaistin, provosoin. Lintsasin, haastoin ja protestoin. Miksikö? Ehkä nyt tuplattuani ikäni, olen oppinut ymmärtämään sitä kasvukipuista teiniä, joka ei halunnut edes tietää mitä elämä olisi vuoden päästä - saati viiden tai kymmenen. En silloin ymmärtänyt, että minulla on oikeus omaan tiehen vaikka minulle opetettiin elämästä vain yhtä puolta.

Vuodet kuluivat, eikä näkemys elämästä ollut muuttunut. Elin tilanteissa, hetkissä - reagoin tarpeen mukaan ja ratkoin ongelmia. En niinkään konkreettisia, enemmänkin henkisen puolen. Ammattikoulusta valmistumisen jälkeen olin yhtä päämäärätön. Olin siihen mennessä ollut parisuhteessa kaksi vuotta, mennyt kihloihin kesällä. Elämä alkoi valua kohti klassisia uomia, siinä olisi ollut kaikki. Omistusasunto, toimeentuleva mies ja se perinteitä vaaliva, monesti kulissina toimiva idylli. Reilu kahden vuoden kihloissa olon jälkeen mies alkoi puhua lapsista ja avioliitosta. Sillä hetkellä heräsin ja ainoa ratkaisu mitä keksin, oli kerätä tavarat ja paeta. Olen sillä retkellä edelleen yli kymmenen vuoden jälkeen. Erona on se, etten koe olevani enää niinkään eksyksissä.

Vuosien varrelle on mahtunut paljon tapahtumia, jotka ovat vaikuttaneet tapaani ajatella ja nähdä maailmaa. En ole provosoitunut niinkään poliittisesti, enemmänkin siitä että ihmiset eivät vaikuta omaan henkiseen hyvinvointiinsa niin paljon, kuin heillä kapasiteettia olisi. Sen vuoksi tämä kirjotus, sen vuoksi tämä blogi. Sen vuoksi tulevaisuuden kirjoitukset. Tämä tulee olemaan eräänlainen tarina kasvukipuisesta aikuiselämästä, räpiköinnistä yhteiskunnan normeja ja odotuksia vastaan. Kyseenalaistavaa spekulaatiota empiristisestä perspektiivistä.

On ihan okei olla just sä.

- Dòchas